Oivalluksia jotka vievät kohti liikunnan iloa

Mulla olis ihan hirveästi ajatuksia jotka haluaisin saada puettua tekstiksi tänne blogiin. Niitä on niin paljon, että se on saanut vähän lukkoonkin, koska en tiedä mistä aloittaa ja sitten on iskenyt tyhjän ”paperin” kauhu.  Mulla olis kerrottavaa baby stepseistäni kehityksessä, mä haluaisin kirjoittaa ristiriitaisista fiiliksistäni kyykkyihin, mun tekis mieli pohtia tavoitteita ja vaikka mitä. Mut nää asiat myllää mun päässä nyt niin kaiken uuden ja ihmeellisen sekamelskana, että ajatuksiin on vaikea tarttua. Mutta ei se auta kuin kirjoittaa ja koittaa saada juttuja jäsenneltyä pienessä mielessään.

Viimeiset viikot ovat tosiaan laittaneet päässä ihan uuden pyörän pyörimään liikkumisen suhteen. Jostain on vihdoin ja viimein löytynyt pikkuinen palanen sitä paljon mainostettua liikunnan iloakin, sillä olen saanut yllätyksekseni huomata odottavani treenipäiviä. Esimerkiksi tällä viikolla mulla oli eiliselle Helsingin reissu ja suuntaan sinne takaisin jälleen huomenna ja mun mies sitten kysyikin, että eikö mun olis ihan sama jäädä sinne jonkun kaverin luo sen sijaan, että reissaisin edestakaisin. Mutta, en mä voinut, koska treenit! Mä tosiaan halusin tulla välissä kotiin, jotta pääsisin tänään CT voima -tunnille enkä halunnut, että treeneihin jää liian monen päivän taukoa. Siis tokihan siellä isolla kirkollakin treenaamaan pääsisi, mutta tässä vaiheessa tuntuu tärkeältä ja turvalliselta se tuttu valmentaja ja porukka ja kynnys lähteä taas ihan johonkin vieraisiin ympyröihin on aika suuri.  Mä olen myöskin polkenut treeneihin sateessa, kiskonut trikoot jalkaan vaikka väsyttää ja suunnitellut muiden menojen aikatauluja treenien mukaan. Aivan selkeää ja suurta muutosta siis ilmassa.

Roikkumistouhuissa on ilo kyllä vielä kaukana. Mä vihaan. Piste.

Mä olen miettinyt, että mitkä asiat ovat vihdoin saaneet kurssin pikkuhiljaa kääntymään sieltä ”en pysty, en jaksa, oon ihan paska, treenaaminen tuntuu aivan kamalalta” -kurssilta positiivisempaan suuntaan. Yksi syy on tietenkin se minimaalinen kehitys jota olen huomannut tapahtuneen. Kunto ja voimat ovat väkisinkin kasvaneet ainakin jonkin verran, mikä tekee tunneilla jaksamisesta joka kerta pikkuisen helpompaa.

Mutta ehkä isoin juttu on se, että mä olen pyrkinyt aktiivisesti muistuttamaan itseäni muutamista tärkeistä asioista pitääkseni yllä positiivista fiilistä. Tässä muutamia asioita joita mä hoen itselleni toistuvasti niin treeneissä kuin ylipäätään sporttihommia miettiessänikin:

1. Se ei haittaa, vaikka en jaksaisi tehdä jostain liikkeestä sitä määrää toistoja mitä valmentaja käskee. Jokainen tekemäni toisto vie mua joka tapauksessa eteenpäin.
2. Hidaskin kehitys on kehitystä
3. On ihan ok kuunnella treeneissä itseään ja valita liikkeestä helpompi versio vaikka kaikki muut tekisivät raskaimman kautta. Liikunnan ei tarvitse tuntua helvetin kamalalta ollaakseen hyödyllistä.
4. Tärkeintä on vaan se, että ylipäätään liikun!
5. Mä olen paljon jaksavampi ja voimakkaampi kuin esimerkiksi viime talvena
6. Hyvä Veera!!!

Tänään esimerkiksi masensi ihan hulluna, kun alkulämmittelyssä oli useampikin itselle todella vaikea ja raskas liike. Piti välillä ottaa puuskutuksen lomassa ihan hetken mietintätauko ja takoa itselleen päähän juuri noita edellä mainittuja asioita. Että ei se mitään, jos en suoriudu kääpiökavelystä lisäpaino pääni päällä, kyllä se lämmin tulee ilman sitä painoakin!! Ja että vaikka jokin liike ei suju vielä lähellekään ns. täysmääräisesti (esim. seinälle kiipeäminen), niin se oma säälittävä pungertaminenkin on kuitenkin koko ajan eteenpäin vievää. Kerta kerralta se tuntuu vähemmän hirveältä.

Onneksi Lastaamolla on tosi kivat valmentajat (Itse oon nyt käynyt Jennin ja Henrin tunneilla), jotka jaksaa kuunnella myös sitä treenien tuottamaa ajatusten virtaa ja osaavat lohduttaa sopivin tsemppisanoin masennuksen iskiessä. Mulle on aina ollut ryhmäliikuntatunneilla kauhuna sellaiset ohjaajat, jotka huutelee tunnilla rapakuntoisen henkeä vetäessä, että ”ei laiskotella siellä takarivissä!!”. Arvostan enempi sanomaa ”kuuntele itseäsi ja omaa jaksamistasi”. Jos mun kehkot sanoo, että nyt perkele on vedettävä henkee vaikka muut vielä hyppii, niin mä en kaipaa siihen ketään huutamaan, että ”tänne ei oo tultu laiskottelemaan”. No ei helvetti ookaan, mutta ei voi olettaa, että jokainen tunnilla olija on kunnoltaan ja jaksamiseltaan samassa pisteessä. Jollekin se stoppi tulee neljän kierroksen jälkeen vaikka jäljellä olis vielä yks. Mut se neljä on silti neljä enemmän kuin nolla!!

Armollisuus on siis se asia, joka tehnyt hommasta vähemmän kauheeta. Ei se tarkoita sitä, että siellä treeneissä vätystellään ja laiskotellaan, vaan sitä, että on tajunnut, että se ei oo häpee, jos ei vielä jaksa kaikkea. Itseään pitää haastaa, jotta kehittyy, mutta se kohta joka on jollekin toiselle vielä ihan helppo nakki voi olla mulle jo sitä itseni haastamista.

Tärkeintä on siis ollut tajuta se, että mä olen siellä liikkumassa ihan tasan itseäni varten, en sitä valmentajaa tai niitä kanssatreenaajia. Mun ei tarvii yltää kenenkään ulkopuolisen asettamiin tavoitteisiin, vaan tärkeintä on, että mä ylipäätään liikun. Siitä ajatuksesta löytyy se kohta joka vie sporttikauhusta kohti liikunnan iloa.

Kunhan en olisi viimeinen

Päähän sattui ja laiskotti, mutta ei auttanut, vaan kiskoin trikoot jalkaan, hyppäsin pyörän selkään ja suuntasin salille. Tänään oli vuorossa Lastaamon starttikurssia, josta edellisessä jo postauksessa mainitsinkin. Mutta niin se vaan itsensä pakottaminen toimi ja tunnin jälkeen kotiin palasi mimmi, joka oli todella iloinen, että tuli taas mentyä ja tehtyä.

Päivän lemppariliikkeeksi osoittautui pystypunnerrus. Kauhuntunteita tai oikeastaan ennemminkin huvitusta puolestaan aiheutti leuanvetoihin joskus tähtäävät harjoitukset. Ei voi olla mahdollista, että ikinä milloinkaan pystyisin vetämään yhtäkään leukaa tämän 90 kiloisen ruhoni kanssa. Mutta se on kuulema pitkälti tekniikkalaji ja asia on mahdollista oppia, kun vaan ahkerasti harjoittelee. Lähtötaso on itselläni siis pyöreä nolla ja leuanvetoharjoittelu aloitettiin etsiskelemällä lapaluita lähentäviä lihaksia pienen pienillä liikkeillä tangossa roikkuen. Seuraava askel on sitten negatiivinen leuanveto, eli hallittu laskeutuminen sieltä tangon päältä. Huhhuh, ei oo meitsin heiniä kyllä nää jutut. :D

Mikäli leuanveto tuntuisi itseäsi kiinnostavalta haasteelta, niin esimerkiksi tästä Huippukuntoon.fi -sivuston artikkelista löytyy vinkkejä harjoittelun aloittamiseen.

trikoot-Adidas/pusero-Reebok

Mä yritän olla vertaamatta itseäni kanssatreenajiin ja koitan olla miettimättä sitä kuinka onnettomia painoja mä mielestäni nostelen vaikkapa punttikoulussa, mutta toisaalta mulle on hirveän tärkeää tsemppiä se, jos huomaan, että en ole porukan heikoin lenkki. Tämä ”kunhan en vaan ole viimeinen” -ajatus on ollut päässäni oikeastaan aina. Muistan jo ala-asteella kuinka helpottavaa oli, jos en jäänytkään hiihtokisoissa viimeiseksi, vaan päihitin edes yhden luokkatoverin. Minulle toiseksiviimeiseksi yltäminen oli melkoinen voitto.

Koitan siis tulla ryhmätreeneissä löytää edes jonkin asian jossa huomaan että en ollut kaikista rapakuntoisin ja jaksamattomin. Tämä vertaaminen kuulostaa ehkä tylyltä, mutta kyseessä ei ole se, että dissaisin päässäni jotakuta toista, vaan siitä, että iloitsen siitä, että jaksoin jotakin joka olisi voinut mennä vielä huonomminkin. En siis mieti, että ”hähhää, toi Mirjapa ei jaksakaan noita pystypunnerruksia samalla tangolla kuin mä”, vaan ajattelen, että ”huh, kaikki muutkaan ei ole täällä huippukuntoisia, mä pärjään tässä joukossa ihan siinä missä muutkin”. 

Toki suurin vertailu kohdistuu ihan vaan itseeni ja omiin suorituksiin. Se tunne on aivan huikea, kun tajuaa jaksaneensa tehdä jotakin mistä ei uskaltanut puoli vuotta sitten edes haaveilla. Mietinkin nyt, että uskaltaisiko sitä asettaa itselleen punttikoulussa jonkin kilotavoitteen jouluun mennessä, vai tuoko se sitten vain epäonnistumisen tunteen, jos tavoite ei toteudu. Kun sen onnistumisen tunteen saa kuitenkin jokaisesta lisäkilosta, jonka sinne tangon päähän saa lisättyä. Hmm.. onko tavoitteet kannustavia vai pelottavia? Kas siinä pulma.

Mites siellä, tunnustautuuko kukaan muun ”kunhan en olisi viimeinen” -ajatuksen vaalijaksi?

Tempauskammo kumoon!

I’m back! Viikkojen blogilaiskuus johtui mieleni sekavuudesta tän sporttaamisen ja paremman elämän tavoittelemisen suhteen. Ei oikein irronnut, ei yhtään mitään. Liikuntahommat oli ihan plääh ja nyyh ja koko arjen struktuurikin ihan hukassa. Mulla on siis edelleen menossa sellainen sopeutumisvaihe tän nykyisen arkeni kanssa, kun en ole kokopäiväisesti töissä, mutta nyt on kuitenkin duunia alkanut pukata suunasta jos toisestakin, joten hommat vaihtelevat viikottain ja jopa päivittäin. Mutta ei näistä mun arjen rytmittmisen ja itseni kaiken suhteen motivoinnin ongelmista sen enempää, vaan ne kuulumiset, jotka vihdoin saivat mut palaamaan tänne rapikseen.

 

Mä oon vähän kaatuillut, mut noussut aina myös ylös. :D

 

Tänään nimittäin tapahtui jotain ihanaa, mun päässä.

Kello tuli viis ja oli enää tunti aikaa punttikoulun alkamiseen. Mä tulin kotiin kaupungilta ja ajattelin, että olen ihan poikki ja mun kroppa on kuin spagettia enkä jaksais nostaa edes kättäni. Ajatus treeneihin lähtemisestä tuntui yhtä miellyttävältä kuin neulojen tökkiminen kynsien alle. Olin ihan varma, että en jaksaisi tehdä siellä yhtään mitään, että olis ihan turha mennäkään, kun kuukahtaisin jo alkulämmittelyihin.

Mut sitten mä vaan päätin mennä. Vedin trikoot jalkaan, pakkasin repun ja hyppäsin pyörän selkään. Pakotin itseni salille ja totesin, ettei se laiskafiilis laantunut vielä ainakaan alkulämmittelyjen aikana.

Sitten aloitettiin tempaushommat jotka ovat viime viikkoina aiheuttaneet suunnatonta ärsytystä. Kirjoittelin toukokuun alussa kuinka epäonnistumiset tempaustreeneissä saivat vähän tunnetta pintaan  ja sen jälkeen mulle jäi joku kammo. Uskalsin tuon jälkeen koskea vain kevyimpään tankoon ja senkin kanssa tempaus tuntui itselle ihan mahdottomalta liikkeeltä. Hartioissa muhi joku hirveä jumi enkä löytänyt oikeaita asentoja. Ärsytti, ahdisti, suretti, masensi ja ihan kaikkea. Ja ennenkaikkea pelotti, että mitä jos mä en nyt vaan ikinä tätä opikaan. Että oon ihan paska ja en vaan pysty ja kykene.

Mutta tänään mä siitä pelosta huolimatta taas tartuin tankoon. Eka siihen ”lasten”tankoon ja parin toiston jälkeen naistentankoon. Ja yhtäkkiä se pelko olikin poissa. Usko ei loppunut kesken suorituksen, vaan tanko löysi paikkansa. Pääsin ihan hirveästi eteenpäin sen asian kanssa! Pyysin treenikaveria kuvaamaan suoritukseni videolle nähdäkseni paremmin virheeni, mutta myös nähdäkseni kuinka paljon mä olen kehittynyt muutamassa kuukaudessa. Tuntuu ihan järjettömän hienolta, että pystyn nyt tekemään painojen kanssa jotain sellaista mihin en kyennyt muutama kuukausi sitten edes pelkässä keppijumpassa.

Ja sieltä se sitten tuli, se oivallus, että olipa hienoa, että mä jaksoin lähteä sinne treeneihin, vaikka laiskotti. Että se treeni ja onnistumisen tunteet siellä salilla olivat jotain niin hienoa ja arvokasta, että olisin jäänyt paljosta paitsi jäämällä sohvalle makaamaan.

Onhan sitä nyt jotain hyvän fiiliksen hetkiä tullut koettua aiemminkin ja onhan sitä aina ollut itseensä tyytyväinen, jos harvoin sen ahterinsa on saanut sporttihommiin raahattua. Mutta tänään se oli jotenkin niin mieleenpainuva tunne, että haluan kirjoittaa sen ylös, jotta muistaisin myöhemminkin. Että vaikka oliskin väsy ja vetelä olo, niin se ei tarkoita välttämättä sitä etteikö treeni silti voisi kulkea. Ja sohvalle jäämällä ei varmasti saa niitä onnistumisen tunteita mitä treeneihin menemällä.

Niin. Muista nyt tämä, Veera hyvä.

Tästä on hyvä jatkaa.