Aihearkisto: Motivaatio

Ass to grass

Vaikka viime aikoina olenkin alkanut jo ihan viihtyä treeneissä ja sitä kauan perään kuuluttamaani liikunnan iloa on tosiaan jo hieman löytänyt, niin kyllähän se on niin, että jos ei kaikesta tekemisestä huolimatta huomaisi mitään kehitystä tai liikunnan tuomia hyötyjä, niin valitsisin varmasti edelleen joka kerta sohvan salille menon sijaan.

Nyt syksyn myötä on alkanut huomata kehitystä ihan siinä, että treeneissä käyttämäni kilomäärät kasvavat toki pikkuhiljaa. Se on toki kivaa ja motivoivaa innostaen salille kerta toisensa jälkeen vaikka välillä väsyttäiskin. Mutta yksi sporttaamisen aikaansaama kehitys fysiikassa on ollut tähän mennessä ylitse muun. Niin kiva kuin onkin, että jaksan nostaa enempi painoja kuin vuosi sitten, niin eniten hyötyä on silti ollut liikkuvuuden paranemisesta ja erityisesti kyykystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjoitin helmikuussa vasta punttikoulun aloitettuani nolosta tilanteesta treeneissä, kun pelkkä kepin kanssa valakyykyn yrittäminen aiheutti nolon pyllähdyksen. Lähdin siis viime talvena todella jäykästä tilanteesta ja ass to grass -kyykky oli mielessäni vain lähinnä jotakin täysin saavuttamatonta. Pitkään mun kyykyt olivatkin treeneissä varovaista 90 asteen haparointia ja sekin oli tietysti vähäisillä voimilla jo raskasta.

Mutta kuulkaa. Se oli hieno tunne, kun liikkuvuus alkoi paranemaan ja itseluottamus omaan liikkuvuuteen ja lihaksiin kasvoi siihen malliin, ettei tarvinnut enää pelätä pyllähdyksiä. Sammakkovenytykset ja toistuva hengailu maljakyykkyasennossa sekä nilkkojen liikkuvuuden treenaaminen tekivät tehtävänsä ja jossain vaiheessa sitä vaan sai ilokseen huomata, että kyllä sen perseen sai maahaan halutessaan. Ja mikä parasta, sieltä pääsee ylöskin suht sutjakkaasti. Punttikouluun mennessänihän ainoa keino päästä ylös kyykystä oli perse edellä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja miksikö sitten tällainen kyykky on niin mahtava asia? No esimerkiksi siksi, että slaavikkyykystä on tullut sittemmin paljon käyttämäni työasento. Huomaan hyvin usein kuvatessani hakeutuvani seisoma-asentoa matalemmalle ja aiemmin se tarkoitti joko istumaan heittäytymistä tai kovalla alustalla ikävältä tuntuvaa polvillaan oloa. Istualleen heittäytyessä on ylösnousu hitaampaa ja perseellään lattialla raahutuminen vähän hankalahkoa. Mutta kyykyn tultua elämääni kuvaaminen sujuu näppärästi kyykistellen eikä ylösnousukaan ole tosiaan enää samanlaista pungertamista kuin aiemmin. Siinä missä aiemmin jouduin laskemaan kameran lattialle kammetakseni itseni ylös ottaen tukea lattiasta kädellä nosutakseni ylös perse pystyssä, voin nyt dippailla itseäni kyykkyyn ja ylös nopeasti kamat kourassa.

Ei se ole asentona kauhean kaunis tuollainen jalat levällään kyykistely, mutta käytännöllistä se kyllä on. Ja kyllähän lehtikuvauskeikalla jossain kostealla metsämättäällä on kivempi kyykistellä kuin kastella persettä sinne istuutumalla.

Aivan selkeä liikunnan tuoma hyöty siis!!

PS. Hajosi muuten yhdet farkut tuossa ennen näiden kuvien ottamista, kun intouduin valakyykkyä ne jalassa kokeilemaan… No, hyvä syys hankkia uudet duunipöksyt. :D

Mainokset
Avainsanat: , ,

Oivalluksia jotka vievät kohti liikunnan iloa

Mulla olis ihan hirveästi ajatuksia jotka haluaisin saada puettua tekstiksi tänne blogiin. Niitä on niin paljon, että se on saanut vähän lukkoonkin, koska en tiedä mistä aloittaa ja sitten on iskenyt tyhjän ”paperin” kauhu.  Mulla olis kerrottavaa baby stepseistäni kehityksessä, mä haluaisin kirjoittaa ristiriitaisista fiiliksistäni kyykkyihin, mun tekis mieli pohtia tavoitteita ja vaikka mitä. Mut nää asiat myllää mun päässä nyt niin kaiken uuden ja ihmeellisen sekamelskana, että ajatuksiin on vaikea tarttua. Mutta ei se auta kuin kirjoittaa ja koittaa saada juttuja jäsenneltyä pienessä mielessään.

Viimeiset viikot ovat tosiaan laittaneet päässä ihan uuden pyörän pyörimään liikkumisen suhteen. Jostain on vihdoin ja viimein löytynyt pikkuinen palanen sitä paljon mainostettua liikunnan iloakin, sillä olen saanut yllätyksekseni huomata odottavani treenipäiviä. Esimerkiksi tällä viikolla mulla oli eiliselle Helsingin reissu ja suuntaan sinne takaisin jälleen huomenna ja mun mies sitten kysyikin, että eikö mun olis ihan sama jäädä sinne jonkun kaverin luo sen sijaan, että reissaisin edestakaisin. Mutta, en mä voinut, koska treenit! Mä tosiaan halusin tulla välissä kotiin, jotta pääsisin tänään CT voima -tunnille enkä halunnut, että treeneihin jää liian monen päivän taukoa. Siis tokihan siellä isolla kirkollakin treenaamaan pääsisi, mutta tässä vaiheessa tuntuu tärkeältä ja turvalliselta se tuttu valmentaja ja porukka ja kynnys lähteä taas ihan johonkin vieraisiin ympyröihin on aika suuri.  Mä olen myöskin polkenut treeneihin sateessa, kiskonut trikoot jalkaan vaikka väsyttää ja suunnitellut muiden menojen aikatauluja treenien mukaan. Aivan selkeää ja suurta muutosta siis ilmassa.

Näyttökuva 2014-11-4 kello 20.47.52

Roikkumistouhuissa on ilo kyllä vielä kaukana. Mä vihaan. Piste.

Mä olen miettinyt, että mitkä asiat ovat vihdoin saaneet kurssin pikkuhiljaa kääntymään sieltä ”en pysty, en jaksa, oon ihan paska, treenaaminen tuntuu aivan kamalalta” -kurssilta positiivisempaan suuntaan. Yksi syy on tietenkin se minimaalinen kehitys jota olen huomannut tapahtuneen. Kunto ja voimat ovat väkisinkin kasvaneet ainakin jonkin verran, mikä tekee tunneilla jaksamisesta joka kerta pikkuisen helpompaa.

Mutta ehkä isoin juttu on se, että mä olen pyrkinyt aktiivisesti muistuttamaan itseäni muutamista tärkeistä asioista pitääkseni yllä positiivista fiilistä. Tässä muutamia asioita joita mä hoen itselleni toistuvasti niin treeneissä kuin ylipäätään sporttihommia miettiessänikin:

  1. Se ei haittaa, vaikka en jaksaisi tehdä jostain liikkeestä sitä määrää toistoja mitä valmentaja käskee. Jokainen tekemäni toisto vie mua joka tapauksessa eteenpäin.
  2. Hidaskin kehitys on kehitystä
  3. On ihan ok kuunnella treeneissä itseään ja valita liikkeestä helpompi versio vaikka kaikki muut tekisivät raskaimman kautta. Liikunnan ei tarvitse tuntua helvetin kamalalta ollaakseen hyödyllistä.
  4. Tärkeintä on vaan se, että ylipäätään liikun!
  5. Mä olen paljon jaksavampi ja voimakkaampi kuin esimerkiksi viime talvena
  6. Hyvä Veera!!!

Näyttökuva 2014-11-4 kello 20.48.07

Tänään esimerkiksi masensi ihan hulluna, kun alkulämmittelyssä oli useampikin itselle todella vaikea ja raskas liike. Piti välillä ottaa puuskutuksen lomassa ihan hetken mietintätauko ja takoa itselleen päähän juuri noita edellä mainittuja asioita. Että ei se mitään, jos en suoriudu kääpiökavelystä lisäpaino pääni päällä, kyllä se lämmin tulee ilman sitä painoakin!! Ja että vaikka jokin liike ei suju vielä lähellekään ns. täysmääräisesti (esim. seinälle kiipeäminen), niin se oma säälittävä pungertaminenkin on kuitenkin koko ajan eteenpäin vievää. Kerta kerralta se tuntuu vähemmän hirveältä.

Onneksi Lastaamolla on tosi kivat valmentajat (Itse oon nyt käynyt Jennin ja Henrin tunneilla), jotka jaksaa kuunnella myös sitä treenien tuottamaa ajatusten virtaa ja osaavat lohduttaa sopivin tsemppisanoin masennuksen iskiessä. Mulle on aina ollut ryhmäliikuntatunneilla kauhuna sellaiset ohjaajat, jotka huutelee tunnilla rapakuntoisen henkeä vetäessä, että ”ei laiskotella siellä takarivissä!!”. Arvostan enempi sanomaa ”kuuntele itseäsi ja omaa jaksamistasi”. Jos mun kehkot sanoo, että nyt perkele on vedettävä henkee vaikka muut vielä hyppii, niin mä en kaipaa siihen ketään huutamaan, että ”tänne ei oo tultu laiskottelemaan”. No ei helvetti ookaan, mutta ei voi olettaa, että jokainen tunnilla olija on kunnoltaan ja jaksamiseltaan samassa pisteessä. Jollekin se stoppi tulee neljän kierroksen jälkeen vaikka jäljellä olis vielä yks. Mut se neljä on silti neljä enemmän kuin nolla!!

Armollisuus on siis se asia, joka tehnyt hommasta vähemmän kauheeta. Ei se tarkoita sitä, että siellä treeneissä vätystellään ja laiskotellaan, vaan sitä, että on tajunnut, että se ei oo häpee, jos ei vielä jaksa kaikkea. Itseään pitää haastaa, jotta kehittyy, mutta se kohta joka on jollekin toiselle vielä ihan helppo nakki voi olla mulle jo sitä itseni haastamista.

Tärkeintä on siis ollut tajuta se, että mä olen siellä liikkumassa ihan tasan itseäni varten, en sitä valmentajaa tai niitä kanssatreenaajia. Mun ei tarvii yltää kenenkään ulkopuolisen asettamiin tavoitteisiin, vaan tärkeintä on, että mä ylipäätään liikun. Siitä ajatuksesta löytyy se kohta joka vie sporttikauhusta kohti liikunnan iloa.

Avainsanat: , , ,

Tempauskammo kumoon!

I’m back! Viikkojen blogilaiskuus johtui mieleni sekavuudesta tän sporttaamisen ja paremman elämän tavoittelemisen suhteen. Ei oikein irronnut, ei yhtään mitään. Liikuntahommat oli ihan plääh ja nyyh ja koko arjen struktuurikin ihan hukassa. Mulla on siis edelleen menossa sellainen sopeutumisvaihe tän nykyisen arkeni kanssa, kun en ole kokopäiväisesti töissä, mutta nyt on kuitenkin duunia alkanut pukata suunasta jos toisestakin, joten hommat vaihtelevat viikottain ja jopa päivittäin. Mutta ei näistä mun arjen rytmittmisen ja itseni kaiken suhteen motivoinnin ongelmista sen enempää, vaan ne kuulumiset, jotka vihdoin saivat mut palaamaan tänne rapikseen.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mä oon vähän kaatuillut, mut noussut aina myös ylös. :D

 

Tänään nimittäin tapahtui jotain ihanaa, mun päässä.

Kello tuli viis ja oli enää tunti aikaa punttikoulun alkamiseen. Mä tulin kotiin kaupungilta ja ajattelin, että olen ihan poikki ja mun kroppa on kuin spagettia enkä jaksais nostaa edes kättäni. Ajatus treeneihin lähtemisestä tuntui yhtä miellyttävältä kuin neulojen tökkiminen kynsien alle. Olin ihan varma, että en jaksaisi tehdä siellä yhtään mitään, että olis ihan turha mennäkään, kun kuukahtaisin jo alkulämmittelyihin.

Mut sitten mä vaan päätin mennä. Vedin trikoot jalkaan, pakkasin repun ja hyppäsin pyörän selkään. Pakotin itseni salille ja totesin, ettei se laiskafiilis laantunut vielä ainakaan alkulämmittelyjen aikana.

Sitten aloitettiin tempaushommat jotka ovat viime viikkoina aiheuttaneet suunnatonta ärsytystä. Kirjoittelin toukokuun alussa kuinka epäonnistumiset tempaustreeneissä saivat vähän tunnetta pintaan  ja sen jälkeen mulle jäi joku kammo. Uskalsin tuon jälkeen koskea vain kevyimpään tankoon ja senkin kanssa tempaus tuntui itselle ihan mahdottomalta liikkeeltä. Hartioissa muhi joku hirveä jumi enkä löytänyt oikeaita asentoja. Ärsytti, ahdisti, suretti, masensi ja ihan kaikkea. Ja ennenkaikkea pelotti, että mitä jos mä en nyt vaan ikinä tätä opikaan. Että oon ihan paska ja en vaan pysty ja kykene.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta tänään mä siitä pelosta huolimatta taas tartuin tankoon. Eka siihen ”lasten”tankoon ja parin toiston jälkeen naistentankoon. Ja yhtäkkiä se pelko olikin poissa. Usko ei loppunut kesken suorituksen, vaan tanko löysi paikkansa. Pääsin ihan hirveästi eteenpäin sen asian kanssa! Pyysin treenikaveria kuvaamaan suoritukseni videolle nähdäkseni paremmin virheeni, mutta myös nähdäkseni kuinka paljon mä olen kehittynyt muutamassa kuukaudessa. Tuntuu ihan järjettömän hienolta, että pystyn nyt tekemään painojen kanssa jotain sellaista mihin en kyennyt muutama kuukausi sitten edes pelkässä keppijumpassa.

Ja sieltä se sitten tuli, se oivallus, että olipa hienoa, että mä jaksoin lähteä sinne treeneihin, vaikka laiskotti. Että se treeni ja onnistumisen tunteet siellä salilla olivat jotain niin hienoa ja arvokasta, että olisin jäänyt paljosta paitsi jäämällä sohvalle makaamaan.

Onhan sitä nyt jotain hyvän fiiliksen hetkiä tullut koettua aiemminkin ja onhan sitä aina ollut itseensä tyytyväinen, jos harvoin sen ahterinsa on saanut sporttihommiin raahattua. Mutta tänään se oli jotenkin niin mieleenpainuva tunne, että haluan kirjoittaa sen ylös, jotta muistaisin myöhemminkin. Että vaikka oliskin väsy ja vetelä olo, niin se ei tarkoita välttämättä sitä etteikö treeni silti voisi kulkea. Ja sohvalle jäämällä ei varmasti saa niitä onnistumisen tunteita mitä treeneihin menemällä.

Niin. Muista nyt tämä, Veera hyvä.

Tästä on hyvä jatkaa.

Avainsanat: ,