Arkistot kuukauden mukaan: kesäkuu 2014

Suoli aiheuttaa mulle huolia

Siinä vaiheessa, kun ihminen googlailee lähes päivittäin erilaisista suolisto-ongelmista ja runoilee hakusanoiksi mm. riimin ”sipuli ripuli”, niin tietää, ettei oo kaikki ihan kunnossa. Mun vatsa on alkanut taas oireilemaan enenevissä määrin enkä oikein tiedä mitä kautta tätä taas lähtis selvittämään missä syy luuraa ja mikä ruoka-aine ei kenties sovikaan.

Kärsin joskus vuosina 2005-2008 monennäköisestä vaivasta ja minulla oireili sekä nivelet, että suolisto. Tuolloin tutkittiin mm. laktoosi-intoleranssin, keliakian, Crohnin taudin ja Colitis Ulserosan mahdollisuudet ja nivelpuolella epäilyä heitettiin niin nivelreuman, borrelioosin kuin Ehlers Danlossinkin suuntaan. Mitään ei löytynyt. Ei yhtään mitään. Mutta täytyy sanoa, että se paksusuolen tähystys olisi ehkä ollut hyvä tehdä ennen lääkityksen aloittamista eikä sitten 1,5 vuoden kortisonin syömisen jälkeen, olisi voinut näyttää vähän erilaiselta..

Oireiden sitten pitkän sairastamisen jälkeen pikku hiljaa hiivuttua purettiin lääkitys ja olen saanut olla monta vuotta melkoisen rauhassa kyseisten vaivojen suhteen. Toki joka ikinen kerta, kun peukaloniveleni kipeytyy, pelästyn, että taasko se kaikki alkaa, mutta joskus viitisen vuotta sitten mun hoitosuhteet sairaalan poliklinikoille lopetettiin, kun todettiin mun olevan kaikin puolin taas ok. (olin yhtä aikaa hoidettavana sisätautien-, reumatautien, suu- ja leukatautien ja naistentautien poleilla.. )

Nyt on kuitenkin taas viime kuukausina alkanut sisälmykset osoittaa merkkejä siitä, ettei kaikki ole kunnossa. En mä nyt halua sen enempää kakkajuttuja kirjoittaa, mutta sanotaanko, että ikinä ei voi tietää koska ja missä mun vatsa päättää, että nyt hei helvetillinen kipu päälle ja se ei sitten helpota ennen kuin on paskonut itsensä tyhjäksi lähes päästä saakka. Kipu on todellakin kova ja siihen liittyy usein pahoinvoinnin tunne ja kamala kylmähiki. Kylpyhuoneen lattialla on tullut heijattua itseäni sikiöasennossa ilta jos toinenkin.

Kuvankaappaus 2014-6-23 kello 20.19.39

Kohtaukset olivat pitkään niin harvoja ja satunnaisia, että en niistä pahemmin huolestunut, mutta nyt oireilun selkeästi tihennyttyä olen koittanut alkaa pistämään syömisiäni ja oireilujani ylös. Pitkän aikaa meni niin, että mitään yhteistä nimittäjää en syömistäni asioista keksinyt, mutta pari viikkoa sitten thaikkuravintolakeikan jälkeen kivusta ilmoittaessani mieheni esitti kysymyksen: ”voisko se johtua sipulista?”

Niin, voisko se johtua sipulista? Tommi heti samalla kysymystä esittäessään googletteli asiaa ja löysi jostain infoa, että pujoallergiaan voi toisinaan liittyä ristiallergiana yliherkkyys myös mm. sipulille. Mä en ollut tällaisesta koskaan ennen kuullutkaan. Vastaan tuli myös prebiootti nimeltä inuliini, jota esiintyy luonnostaan mm. juurikin sipulissa, valkosipulissa ja parsassa ja voi aiheuttaa joillakin ihmisillä vatsavaivoja. (Niin no, ihan mikä vaan voi aiheuttaa joillakin ihmisillä vatsavaivoja.. ) Ja ainakin nyt viimeiset kerrat kun kohtaus on iskenyt, on ruokani hetkeä aiemmin sisältänyt sipulia.

Kuvankaappaus 2014-6-23 kello 20.19.25

Mä olenkin tässä nyt viime päivinä miettinyt, että millaisella ruokavaliolla sitä oikein alkaisi tätä asiaa tutkimaan ja kokeilemaan. Jättämällä nyt vaan kaikki sipulihommat pois (miten voi ihminen laittaa ruokaa ilman sipulia? Mä rakastan sitä!!) vai aloittaa ihan jollain super yksinkertaisella syömisellä ja lisätä aineksia sitten pikku hiljaa oloa kuulostellen?

Mikäli tämä nyt tuntuu tästä kovinkin vielä pahenevan, niin lääkärikeikkaahaan se sitten pukkaa, mutta ajattelin, että voisin nyt ensin koittaa vähän tutkiskella tätä asiaa ruokapäiväkirjan avulla. Olisi sitten lekurillekin lisää tietoa mikäli ei oireilu vähene ja vastaanotolle päädyn.

Paula Heinosen Vihdoinkin hyvä olo – Suolisto kuntoon ruokavalion avulla kirja tuli googletteluissani aika usein vastaan.. se kuulostaisi vallan meikäläselle sopivalta opukselta. Pitänee suunnata huomenna kirjastoon.

Tää on nyt vähän tällaista ääneen pohtimista, ja keskustelun herättelyä mikäli teistä kellään olisi kokemuksia samanlaisesta oireilusta tai siitä millaisella ns. koeruokavaliolla on sellaisen aiheuttajaa mahdollisesti lähdetty haarukoimaan.

Avainsanat: ,

Penkkiurheilua ja tulevia aviomiehiä

Penkkiurheilu. Siinä on laji, jota mä en itse niinkään aktiivisesti harrasta, mutta kuten tupakointikin, niin penkkiurheilun uhriksi voi joutua myös passiivisena vierestä katselijana.

Mun mies on aika lailla pahimman luokan penkkisporttaaja. Aina just kun ehdin huokaisemaan helpotuksesta joidenkin elämän aikatauluja rytmittäneiden kisojen päättyttyä, niin jo puskee seuraavaa lajia. Formula, jääkiekko, jalkapallo, mäkihyppy, pujottelu, yleisurheilu jne jne. Muistan yhden lauantain jokunen vuosi sitten, kun tulin olohuoneeseen, niin televisiossa oli ruutu jaettu kahtia, toiselta puolen tuli mäkihyppyä, toisella laidalla teksti-tv sylki jääpallotuloksia. Samaan aikaan radiossa pauhasi Ässien peli, ukko luki netistä jatkoaikaa ja vahtasi toisessa välilehdessä muiden liigapelien tapahtumia. Äijä siis oli kerralla vallannut kaikki medialaitteet taloudestamme urheilun seuraamiseen! Paraskin multitaskaaja.

Olympialaiset, MM-kisat sun muut sujuvat kuitenkin nykyään sillä tavoin rauhallisissa merkeissä, että mies on jo ajat sittet tajunnut, että rauha säilyy talossa parhaiten, kun hän poistuu takavasemmalle ja tuijottaa pelit jossain lähikuppilassa. Näin minä vältyn kuuntelemasta Mertarantaa, Kunnasta, Suomista ja kumppaneita. Don’t get me wrong, kyllä minäkin toisinaan seuraan urheilua töllöstä, mutta mun hermo ei kestä vaikkapa tätä jalkapallon MM-kisojen aikaista 3-4 matsia päivässä tahtia.

Olen kuitenkin sillä tavalla kiva tyttöystävä, että olen aina yrittänyt jossain määrin olla kiinnostunut myös muruni kiinnostuksenkohteista sillä hänkin jaksaa minun lukemattomat juttuni bloggailusta ja kengistä. Siksipä kuuntelenkin kiltisti, kun herra menestyksestä riippuen kiroillen tai intoillen kertoo Liigapörssi-jokkueensa päivän pistesaldosta tai näyttää netistä videon päivän huikeimmasta maalista. Näihin meneillään oleviin jalkapallon MM-kisoihinkin löysin oman lähestymistapani ja sen myötä suosikkijoukkueeni.

Se on melkoistä pitkäjänteisyyttä vaativa tehtävä käydä Fifan sivuilta kaikkien kisoissa mukana olevien joukkueiden lärvikuvat läpi, mutta muutaman todellisen helmen löytäminen kyllä palkitsee.

mm1

Ensimmäisellä, viime viikolla tekemälläni kierroksella, sivuilta puuttui vielä joidenkin joukkueiden kuvat, joten ehdin jo huolestua tarjonnasta. Jokusen tunteisiini (hormoneihini) vetoavan taitavan yksilön kuitenkin onnistuin bongaamaan ja suosikkipelaajieni listalle nousivat nuo neljä yllä näkyvää karvanaamaa. Yhtään selkeästi muita ’taitavampaa’ joukkuetta ei tuolloin kuitenkaan löytynyt. (kuvakaappauksista puuttuu nimet, mutta kuka niillä mitään tekiskään…)

Lauantaina sitten vihdoin oli valokuvat ajantasalla ja…. tattadadaa.. mä löysin itselleni suosikkijoukkueen!

 

uruguay

 

Heti alkoi Uruguay-Costa Rica matsi kiinnostaa ihan eri tavalla ja seurailinkin sitä sivusilmällä ollessamme appiukon luona. Mieheni ja muut paikalla olijat ystävällisesti aina kertoivat, jos joku aviomiesehdokkaistani oli kentällä. Iloni olikin ylimmillään, kun yksi oman tähtikentälliseni pelaajista täräytti maalin.

Mutta, kun valitsee itselleen suosikkijoukkueen, ei voi välttyä myöskään pettymyksen tunteilta joilta olisi näppärästi turvassa olemalla kiinnostumatta koko kisoista. Mun suosikit menivät ja hävisivät katkerasti 3-1! En kestä! Juuri, kun minä vihdoin löysin kiinnostuksen näitä potkupallokisoja kohtaan, joudun heti nuolemaan haavojani häviön jälkeen. Byhyy. Mä en kestä jos nää komistukset putoo jatkosta!!

Ai niin, olin väärässä, tarvitseehan sitä nimeäkin toki..jotta voi tuumailla mikä sukunimi itselle passais parhaiten. Veera Cavani? Veera Caceres? Veera Lavezzi?

Mites on, kiinnostaako kisat?

Avainsanat:

Tempauskammo kumoon!

I’m back! Viikkojen blogilaiskuus johtui mieleni sekavuudesta tän sporttaamisen ja paremman elämän tavoittelemisen suhteen. Ei oikein irronnut, ei yhtään mitään. Liikuntahommat oli ihan plääh ja nyyh ja koko arjen struktuurikin ihan hukassa. Mulla on siis edelleen menossa sellainen sopeutumisvaihe tän nykyisen arkeni kanssa, kun en ole kokopäiväisesti töissä, mutta nyt on kuitenkin duunia alkanut pukata suunasta jos toisestakin, joten hommat vaihtelevat viikottain ja jopa päivittäin. Mutta ei näistä mun arjen rytmittmisen ja itseni kaiken suhteen motivoinnin ongelmista sen enempää, vaan ne kuulumiset, jotka vihdoin saivat mut palaamaan tänne rapikseen.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mä oon vähän kaatuillut, mut noussut aina myös ylös. :D

 

Tänään nimittäin tapahtui jotain ihanaa, mun päässä.

Kello tuli viis ja oli enää tunti aikaa punttikoulun alkamiseen. Mä tulin kotiin kaupungilta ja ajattelin, että olen ihan poikki ja mun kroppa on kuin spagettia enkä jaksais nostaa edes kättäni. Ajatus treeneihin lähtemisestä tuntui yhtä miellyttävältä kuin neulojen tökkiminen kynsien alle. Olin ihan varma, että en jaksaisi tehdä siellä yhtään mitään, että olis ihan turha mennäkään, kun kuukahtaisin jo alkulämmittelyihin.

Mut sitten mä vaan päätin mennä. Vedin trikoot jalkaan, pakkasin repun ja hyppäsin pyörän selkään. Pakotin itseni salille ja totesin, ettei se laiskafiilis laantunut vielä ainakaan alkulämmittelyjen aikana.

Sitten aloitettiin tempaushommat jotka ovat viime viikkoina aiheuttaneet suunnatonta ärsytystä. Kirjoittelin toukokuun alussa kuinka epäonnistumiset tempaustreeneissä saivat vähän tunnetta pintaan  ja sen jälkeen mulle jäi joku kammo. Uskalsin tuon jälkeen koskea vain kevyimpään tankoon ja senkin kanssa tempaus tuntui itselle ihan mahdottomalta liikkeeltä. Hartioissa muhi joku hirveä jumi enkä löytänyt oikeaita asentoja. Ärsytti, ahdisti, suretti, masensi ja ihan kaikkea. Ja ennenkaikkea pelotti, että mitä jos mä en nyt vaan ikinä tätä opikaan. Että oon ihan paska ja en vaan pysty ja kykene.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mutta tänään mä siitä pelosta huolimatta taas tartuin tankoon. Eka siihen ”lasten”tankoon ja parin toiston jälkeen naistentankoon. Ja yhtäkkiä se pelko olikin poissa. Usko ei loppunut kesken suorituksen, vaan tanko löysi paikkansa. Pääsin ihan hirveästi eteenpäin sen asian kanssa! Pyysin treenikaveria kuvaamaan suoritukseni videolle nähdäkseni paremmin virheeni, mutta myös nähdäkseni kuinka paljon mä olen kehittynyt muutamassa kuukaudessa. Tuntuu ihan järjettömän hienolta, että pystyn nyt tekemään painojen kanssa jotain sellaista mihin en kyennyt muutama kuukausi sitten edes pelkässä keppijumpassa.

Ja sieltä se sitten tuli, se oivallus, että olipa hienoa, että mä jaksoin lähteä sinne treeneihin, vaikka laiskotti. Että se treeni ja onnistumisen tunteet siellä salilla olivat jotain niin hienoa ja arvokasta, että olisin jäänyt paljosta paitsi jäämällä sohvalle makaamaan.

Onhan sitä nyt jotain hyvän fiiliksen hetkiä tullut koettua aiemminkin ja onhan sitä aina ollut itseensä tyytyväinen, jos harvoin sen ahterinsa on saanut sporttihommiin raahattua. Mutta tänään se oli jotenkin niin mieleenpainuva tunne, että haluan kirjoittaa sen ylös, jotta muistaisin myöhemminkin. Että vaikka oliskin väsy ja vetelä olo, niin se ei tarkoita välttämättä sitä etteikö treeni silti voisi kulkea. Ja sohvalle jäämällä ei varmasti saa niitä onnistumisen tunteita mitä treeneihin menemällä.

Niin. Muista nyt tämä, Veera hyvä.

Tästä on hyvä jatkaa.

Avainsanat: ,