Oivalluksia jotka vievät kohti liikunnan iloa

Mulla olis ihan hirveästi ajatuksia jotka haluaisin saada puettua tekstiksi tänne blogiin. Niitä on niin paljon, että se on saanut vähän lukkoonkin, koska en tiedä mistä aloittaa ja sitten on iskenyt tyhjän ”paperin” kauhu.  Mulla olis kerrottavaa baby stepseistäni kehityksessä, mä haluaisin kirjoittaa ristiriitaisista fiiliksistäni kyykkyihin, mun tekis mieli pohtia tavoitteita ja vaikka mitä. Mut nää asiat myllää mun päässä nyt niin kaiken uuden ja ihmeellisen sekamelskana, että ajatuksiin on vaikea tarttua. Mutta ei se auta kuin kirjoittaa ja koittaa saada juttuja jäsenneltyä pienessä mielessään.

Viimeiset viikot ovat tosiaan laittaneet päässä ihan uuden pyörän pyörimään liikkumisen suhteen. Jostain on vihdoin ja viimein löytynyt pikkuinen palanen sitä paljon mainostettua liikunnan iloakin, sillä olen saanut yllätyksekseni huomata odottavani treenipäiviä. Esimerkiksi tällä viikolla mulla oli eiliselle Helsingin reissu ja suuntaan sinne takaisin jälleen huomenna ja mun mies sitten kysyikin, että eikö mun olis ihan sama jäädä sinne jonkun kaverin luo sen sijaan, että reissaisin edestakaisin. Mutta, en mä voinut, koska treenit! Mä tosiaan halusin tulla välissä kotiin, jotta pääsisin tänään CT voima -tunnille enkä halunnut, että treeneihin jää liian monen päivän taukoa. Siis tokihan siellä isolla kirkollakin treenaamaan pääsisi, mutta tässä vaiheessa tuntuu tärkeältä ja turvalliselta se tuttu valmentaja ja porukka ja kynnys lähteä taas ihan johonkin vieraisiin ympyröihin on aika suuri.  Mä olen myöskin polkenut treeneihin sateessa, kiskonut trikoot jalkaan vaikka väsyttää ja suunnitellut muiden menojen aikatauluja treenien mukaan. Aivan selkeää ja suurta muutosta siis ilmassa.

Näyttökuva 2014-11-4 kello 20.47.52

Roikkumistouhuissa on ilo kyllä vielä kaukana. Mä vihaan. Piste.

Mä olen miettinyt, että mitkä asiat ovat vihdoin saaneet kurssin pikkuhiljaa kääntymään sieltä ”en pysty, en jaksa, oon ihan paska, treenaaminen tuntuu aivan kamalalta” -kurssilta positiivisempaan suuntaan. Yksi syy on tietenkin se minimaalinen kehitys jota olen huomannut tapahtuneen. Kunto ja voimat ovat väkisinkin kasvaneet ainakin jonkin verran, mikä tekee tunneilla jaksamisesta joka kerta pikkuisen helpompaa.

Mutta ehkä isoin juttu on se, että mä olen pyrkinyt aktiivisesti muistuttamaan itseäni muutamista tärkeistä asioista pitääkseni yllä positiivista fiilistä. Tässä muutamia asioita joita mä hoen itselleni toistuvasti niin treeneissä kuin ylipäätään sporttihommia miettiessänikin:

  1. Se ei haittaa, vaikka en jaksaisi tehdä jostain liikkeestä sitä määrää toistoja mitä valmentaja käskee. Jokainen tekemäni toisto vie mua joka tapauksessa eteenpäin.
  2. Hidaskin kehitys on kehitystä
  3. On ihan ok kuunnella treeneissä itseään ja valita liikkeestä helpompi versio vaikka kaikki muut tekisivät raskaimman kautta. Liikunnan ei tarvitse tuntua helvetin kamalalta ollaakseen hyödyllistä.
  4. Tärkeintä on vaan se, että ylipäätään liikun!
  5. Mä olen paljon jaksavampi ja voimakkaampi kuin esimerkiksi viime talvena
  6. Hyvä Veera!!!

Näyttökuva 2014-11-4 kello 20.48.07

Tänään esimerkiksi masensi ihan hulluna, kun alkulämmittelyssä oli useampikin itselle todella vaikea ja raskas liike. Piti välillä ottaa puuskutuksen lomassa ihan hetken mietintätauko ja takoa itselleen päähän juuri noita edellä mainittuja asioita. Että ei se mitään, jos en suoriudu kääpiökavelystä lisäpaino pääni päällä, kyllä se lämmin tulee ilman sitä painoakin!! Ja että vaikka jokin liike ei suju vielä lähellekään ns. täysmääräisesti (esim. seinälle kiipeäminen), niin se oma säälittävä pungertaminenkin on kuitenkin koko ajan eteenpäin vievää. Kerta kerralta se tuntuu vähemmän hirveältä.

Onneksi Lastaamolla on tosi kivat valmentajat (Itse oon nyt käynyt Jennin ja Henrin tunneilla), jotka jaksaa kuunnella myös sitä treenien tuottamaa ajatusten virtaa ja osaavat lohduttaa sopivin tsemppisanoin masennuksen iskiessä. Mulle on aina ollut ryhmäliikuntatunneilla kauhuna sellaiset ohjaajat, jotka huutelee tunnilla rapakuntoisen henkeä vetäessä, että ”ei laiskotella siellä takarivissä!!”. Arvostan enempi sanomaa ”kuuntele itseäsi ja omaa jaksamistasi”. Jos mun kehkot sanoo, että nyt perkele on vedettävä henkee vaikka muut vielä hyppii, niin mä en kaipaa siihen ketään huutamaan, että ”tänne ei oo tultu laiskottelemaan”. No ei helvetti ookaan, mutta ei voi olettaa, että jokainen tunnilla olija on kunnoltaan ja jaksamiseltaan samassa pisteessä. Jollekin se stoppi tulee neljän kierroksen jälkeen vaikka jäljellä olis vielä yks. Mut se neljä on silti neljä enemmän kuin nolla!!

Armollisuus on siis se asia, joka tehnyt hommasta vähemmän kauheeta. Ei se tarkoita sitä, että siellä treeneissä vätystellään ja laiskotellaan, vaan sitä, että on tajunnut, että se ei oo häpee, jos ei vielä jaksa kaikkea. Itseään pitää haastaa, jotta kehittyy, mutta se kohta joka on jollekin toiselle vielä ihan helppo nakki voi olla mulle jo sitä itseni haastamista.

Tärkeintä on siis ollut tajuta se, että mä olen siellä liikkumassa ihan tasan itseäni varten, en sitä valmentajaa tai niitä kanssatreenaajia. Mun ei tarvii yltää kenenkään ulkopuolisen asettamiin tavoitteisiin, vaan tärkeintä on, että mä ylipäätään liikun. Siitä ajatuksesta löytyy se kohta joka vie sporttikauhusta kohti liikunnan iloa.

Mainokset
Avainsanat: , , ,

7 ajatusta artikkelista “Oivalluksia jotka vievät kohti liikunnan iloa

  1. kapustus sanoo:

    Mulle on käynyt tänä vuonna ihan sama homma. Salilla käynti on vetänyt mukaansa ja jaksaminen ja voimat on ihan eri maasta kuin aloittaessa. Vihaamaani lankkua jaksoin alussa juuri ja juuri sen jokusen sekunnin kun nykyään menee kolme 40 sekunnin sarjaa ”helposti”. :)
    Ja sinne salille haluaa! Se fiilis jälkikäteen! Ennen se oli vaan pakkoa ja tuskaa. Nykyään siitä saa irti ihan erilailla.
    Ja muualla kyselit sokerittomuudesta. Mä oon ihan törkee sokerinarkki ja ainut mikä mulla on asiaan auttanut on se pahamainen karppaus. Ja kun pääsi sokerista eroon niin painokin tipahti 20 kiloa. Mikään muu mulla ei ole sokerinhimoon auttanut. Kokeiltu on mm. kromia…

    • rapakunnossa sanoo:

      yyh, lankku.. Mulla ei mee kyllä sitä vielä helposti pätkääkään. :D
      Mietin tuota sokerittomuutta, että miten rankalla kädellä sitä nyt koittais karsia. Että kaikki pois vai pikku hiljaa vai miten. Oon kyllä oikeesti ihan sokerikoukussa. Mutta mitkään totaalikiellot ei kyllä kiinnosta. :P

  2. Oxalis sanoo:

    Hienoja oivalluksia :) Ei muutakun tsemppiä eteenpäin, tännekin on liikunnan ilo tullut jäädäkseen, toiminnallinen voimaharjoittelu on niin mun laji! Ensi vuoden puolella jos vielä tutustuisi kahvakuulaankin silleen ihan oikeasti. Se on huippua että ei tarvi olla fitissä ja tikissä liikkuakseen, pitää vaan löytää se porukka missä on hyvä meininki :)

    • rapakunnossa sanoo:

      Just tänään puhuttiin treenikavereiden kassa siitä miten tärkeetä on ollut löytää ne porukat joissa se liikkuminen on kivaa. Niin monet jutut ovat loppuneet alkuunsa kun ei ole viihtynyt kanssaihmisten seurassa.

  3. Larre sanoo:

    AAMEN! :)

  4. Mirkku sanoo:

    Tosi hyvin kirjoitettu! Ite olin kans joskus combat-tunnilla, jossa oli yli-innokas ohjaaja. Se oli vielä raskaana niin että maha jo vähän näkyi. Tehtiin todella raskaita hyppyjä, joissa siis täysillä hypätään niin että kantapäät osuu melkeenpä peppuun. Enhän mä niitä sitten jaksanut niin paljo ku ois pitäny, niin tää ohjaaja huutaa että ”hei mä oon raskaana ja mä hyppään näin, hyppää säki kunnolla!” Voi luoja että rasitti, KU EN JAKSA!!! Ja tosiaan en oo sitä ohjaajaa varten siellä hyppimässä vaan itseäni. Sitten tehtiin saman ohjaajan eri tunnilla jotain käsipainoilla, ja mulla on semmonen juttu, että jo syntymästäni lähtien toinen käteni on ollut heikompi. Se on vika, joka ei tule korjaantumaan, toki se vahvistuu mutten usko että koskaan on yhtä vahva kuin toinen. Noh, tehtiin käsipainoilla ja vaihdoin sitten kättä ennen kuin muut, koska en jaksanut tehdä sillä heikommalla kädellä enää. No tää ohjaajahan alkaa vittuileen että ei vielä saa vaihtaa kättä!!!! Ja koko sali tuijottaa mua sen takia. Sanomattakin selvää, etten oo käynyt kyseisen ohjaajan tunneilla enää. Oikeasti, se ohjaaja ei voi tietää onko jumppaajilla jotain rajoitteita, jotka estää tekemästä asioita, siksi on tyhmää lähteä veetuilemaan jumppaajille jos joku vetää vähän lungimmin. Mulla ainakin menee tosiaankin se liikunnanilo samantien.

    • rapakunnossa sanoo:

      Argh, kuulostaa just kaameelta ohjaajalta näin omasta näkökulmasta. En olis itsekään kyllä palannut tuollaisen tyypin tunnille.
      Jossain perus ryhmätunnilla missä se vetäjä huutelee ohjeensa vaan sieltä salin etuosasta ottamatta sen enempää kontaktia (vertaan nyt vaikka noihin crosstraining tunteihin joilla itse käyn), niin se ei todellakaan voi tietää jos jollain on vaikka joku vaiva. Itse en esim tänään voinut tehdä ihan kaikkia liikkeitä kipeän ranteeni vuoksi, mutta koska valmentajan kanssa on koko ajan keskusteluyhteys, niin tilalle sai muita liikkeitä eikä tarvitse pelätä hänen kommentoivan mitään esim. laiskottelusta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: