Avainsana-arkisto: Minä

Ass to grass

Vaikka viime aikoina olenkin alkanut jo ihan viihtyä treeneissä ja sitä kauan perään kuuluttamaani liikunnan iloa on tosiaan jo hieman löytänyt, niin kyllähän se on niin, että jos ei kaikesta tekemisestä huolimatta huomaisi mitään kehitystä tai liikunnan tuomia hyötyjä, niin valitsisin varmasti edelleen joka kerta sohvan salille menon sijaan.

Nyt syksyn myötä on alkanut huomata kehitystä ihan siinä, että treeneissä käyttämäni kilomäärät kasvavat toki pikkuhiljaa. Se on toki kivaa ja motivoivaa innostaen salille kerta toisensa jälkeen vaikka välillä väsyttäiskin. Mutta yksi sporttaamisen aikaansaama kehitys fysiikassa on ollut tähän mennessä ylitse muun. Niin kiva kuin onkin, että jaksan nostaa enempi painoja kuin vuosi sitten, niin eniten hyötyä on silti ollut liikkuvuuden paranemisesta ja erityisesti kyykystä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kirjoitin helmikuussa vasta punttikoulun aloitettuani nolosta tilanteesta treeneissä, kun pelkkä kepin kanssa valakyykyn yrittäminen aiheutti nolon pyllähdyksen. Lähdin siis viime talvena todella jäykästä tilanteesta ja ass to grass -kyykky oli mielessäni vain lähinnä jotakin täysin saavuttamatonta. Pitkään mun kyykyt olivatkin treeneissä varovaista 90 asteen haparointia ja sekin oli tietysti vähäisillä voimilla jo raskasta.

Mutta kuulkaa. Se oli hieno tunne, kun liikkuvuus alkoi paranemaan ja itseluottamus omaan liikkuvuuteen ja lihaksiin kasvoi siihen malliin, ettei tarvinnut enää pelätä pyllähdyksiä. Sammakkovenytykset ja toistuva hengailu maljakyykkyasennossa sekä nilkkojen liikkuvuuden treenaaminen tekivät tehtävänsä ja jossain vaiheessa sitä vaan sai ilokseen huomata, että kyllä sen perseen sai maahaan halutessaan. Ja mikä parasta, sieltä pääsee ylöskin suht sutjakkaasti. Punttikouluun mennessänihän ainoa keino päästä ylös kyykystä oli perse edellä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ja miksikö sitten tällainen kyykky on niin mahtava asia? No esimerkiksi siksi, että slaavikkyykystä on tullut sittemmin paljon käyttämäni työasento. Huomaan hyvin usein kuvatessani hakeutuvani seisoma-asentoa matalemmalle ja aiemmin se tarkoitti joko istumaan heittäytymistä tai kovalla alustalla ikävältä tuntuvaa polvillaan oloa. Istualleen heittäytyessä on ylösnousu hitaampaa ja perseellään lattialla raahutuminen vähän hankalahkoa. Mutta kyykyn tultua elämääni kuvaaminen sujuu näppärästi kyykistellen eikä ylösnousukaan ole tosiaan enää samanlaista pungertamista kuin aiemmin. Siinä missä aiemmin jouduin laskemaan kameran lattialle kammetakseni itseni ylös ottaen tukea lattiasta kädellä nosutakseni ylös perse pystyssä, voin nyt dippailla itseäni kyykkyyn ja ylös nopeasti kamat kourassa.

Ei se ole asentona kauhean kaunis tuollainen jalat levällään kyykistely, mutta käytännöllistä se kyllä on. Ja kyllähän lehtikuvauskeikalla jossain kostealla metsämättäällä on kivempi kyykistellä kuin kastella persettä sinne istuutumalla.

Aivan selkeä liikunnan tuoma hyöty siis!!

PS. Hajosi muuten yhdet farkut tuossa ennen näiden kuvien ottamista, kun intouduin valakyykkyä ne jalassa kokeilemaan… No, hyvä syys hankkia uudet duunipöksyt. :D

Mainokset
Avainsanat: , ,

Ärsytys

”Ootko sä laihtunut?” ”Sä oot kyllä ihan selvästi laihtunut!” ”Näytät paljon paremmalta kuin ennen!” Siinä muutamia kuluneella viikolla kuulemiani arvioita. Ja tiiättekö mitä? Mua ärsyttää. Ei se, että mä en ole todellakaan laihtunut grammaakaan, vaan se ihmisten selkeä halu nähdä mun laihtuvan. Vai mistä muusta nuo kommentit muka kumpuaisi kuin siistä ajatuksesta, että ”no sehän on nyt alkanut liikkumaan, eli sillä on selkeesti joku laihdutuskuuri menossa, joten kyllä se varmaan on jo laihtunut ja se varmaan ilahtuu, kun se saa kuulla, että näyttää kuin olis laihtunut.”  

Koen jotenkin hirveän ahdistavana nuo kommentit. Ehkä asia olis toisin, jos todellakin olis tapahtunut jotain silminnähtävää muutosta. Silloin ihmisten toteamukset olisivat edes totta. Mutta en mä silti niitä kommentteja hirveästi arvostaisi. Musta on paljon kivempaa, jos joku sanois vaikka, että ”näytätpäs sä jotenkin onnellisemmalta kuin ennen!” tai jotain muuta vastaavaa, joka ei liity kiloihin.

Mulle kommentointi siitä, että olisin muka laihtunut tai että näytän paremmalta kuin ennen (eli kommentoijan mukaan paremmalta nyt muka entistä hoikempana) on samalla dissausta. Mä en oikeasti halua saada oloa, että kiloja pudottamalla mä olisin muiden ihmisten mielestä jotenkin parempi. Se sisältää samalla toteamuksen, että olen nyt jotenkin huonompi tai kaksi kiloa painavempana olin vielä huonompi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

EDIT. Lisätty tämä kuva. Vasemmalla oikea ja aito minä kaikkine kiloineni. Oikealla photoshopattu versio. Parempi ihminen kaikin puolin?

Saisiko ihminen nyt ihan oikeasti yrittää löytää sitä liikunnan iloa ilman saatanallisia paineita laihduttamisesta? Tällä blogissakin kun kyselin Ei kipuu, ei hyötyy? -postauksessa, että tuleeko sitä mitään tuloksia liikunnalla joka ei tunnu pahalta ja vituta, niin kommenttiboksissa tuli heti vastaan kommentti, että ”liikunta yksinään on huono painonpudotuskeino” Mutta kun mä ajattelin tuloksilla kunnon kohoamista!

En mä taistele laihtumista vastaan, jos niin sattuis käymään, mutta mä taistelen sitä vastaan, että tän mun orastavan liikuntainnon pitäisi nyt nimenomaan tähdätä laihtumiseen. Rumia sanoja nyt tähän. Miksi? Miksi? Miksi? Miksi laihtumisen olisi aina oltava se ykköstavoite? Miksei se voi olla sijalla kaks tai kuus muiden asioiden jälkeen?

En tiedä tajuaako kukaan tätä mun ärtymystä aiheesta, mutta mä vaan haluaisin olla rauhassa just sellanen kuin olen. Lihava tai laiha. Molempia olen elämässäni ollut. Mua itseäni kun edelleen kiinnostaa huomattavasti enempi se miltä tuntuu. Ja musta tuntuu nykyään paljon paremmalta kuin vaikka vuoden alussa. Niin, ihan kuulkaa siitäkin huolimatta, että painan tasan saman verran kuin silloin! On se hullua, se on edelleen yhtä läski ja se on silti onnellisempi! Eihän kukaan voi tulla onnellisemmaksi jos ei yhtään laihdu!!

Avainsanat: ,

Kuulumisia

Heipä hei ja huhuu! Toivottavasti teitä löytyy vielä täältä linjoilta vaikka katosin taas hetkeksi täältä Rapiksen tontilta. Tää bloggaaminen menee aina vähän aalloissa ja toisinaan on enempi sanottavaa ja toisinaan taas vähemmän. Ja sitten kun on hetken hiljaa, niin kynnys alkaa kirjoittamaan kasvaa. Tämä ”add new post”-ikkuna on ollut tässä yhdellä välilehdellä auki jo päivätolkulla ja odottanut että saan kynnyksen taas ylitettyä.

Ehkä tärkein kerrottava asia just nyt on se, että mulla on ihan loistava fiilis. Olen leijunut nyt jo viikon verran jossain ihmeellisessä Elämä on ihanaa -tunnelmassa jalat ilmassa ja ajatellen, että kyllä kaikki vaan sittenkin loksahtelee kohdalleen. Pitkään vaivanneet pelko, epävarmuus ja masennus ovat alkaneet vihdoin hellittää otettaan. Se on kyllä hurjan pelottavaa sanoa noin, koska iskee kauhu, että jos sanon ääneen, että menee hyvin, niin se otetaan heti pois ja palautetaan takaisin kuoppaan. Mutta mä haluan nyt koittaa nauttia tästä olon kohenemisesta ja siihen kuuluu sekin, että uskallan sanoa sen ääneen.

merrell

Uudet superkevyet treenikengät (saatu) 

Olis varmaan hirmu hienoa, jos vois nyt tällaisessa liikunnaniloa etsivässä blogissa kertoa, että ”se oli ihan selkeästi liikunta, joka paransi mieleni”. En mä sellaista kuitenkaan uskalla mennä omilla liikuntamäärillä väittämään. Siinä missä jollain viikolla onnistun sporttaamaan 3-4 kertaa, niin vastapainoksi esimerkiksi viime viikko Helsingissä meni kyllä keskittyessä toisen blogini aihepiireihin showroom-vierailujen ja blogikemujen muodossa. Aerobisenliikunnan roolia näytteli kaupunkia ees taas ravaaminen ja kestävyysharjoitus suoritettiin käyttämällä kaksi iltaa putkeen huikeita korkkareita.

Mutta kyllä se liikunta tuntuu nyt edes jossain määrin luikerrelleen mun elämään. Ja kai se jotain on fiiliksellekin tehnyt. Ainakin muut ihmiset esittävät kovasti lausuntoja joiden mukaan he kuvittelevat näkevänsä minussa erilaisia muutoksia joiden veikkaavat johtuvan liikunnasta. Esimerkkejä asiasta on muutamat laihtumisepäilyt (eivät pidä paikkaansa), kommentit ryhtini paranemisesta (en osaa itse arvioida) ja huomiot siitä, että näytän kuulema iloiselta ja onnelliselta (myönnän) ja näihin sanoihin yhdistetään monesti kommentti siitä, että niitä sanovat ihmiset ovat seuranneet tätä rapakunto-touhuani täältä blogista tai vaikka FB:stä.

huivipaa

Onnellisuusnaama

Itse siis veikkaisin, että ihmiset ”näkevät” minussa muutoksia, jotka yleensä yhdistetään ihmisiin, jotka muuttavat elintapojaan parempaan suuntaan. Jos kukaan ei kuitenkaan tietäisi, että olen tehnyt mitään aiemmasta sohvalla makaamisesta poikkeavaa, niin tuskin he myöskään keksisivät mitään muutoksia minusta. Vai onko tämä nyt sitä, että jotain ehkä onkin muuttunut, mutta en vain havaitse sitä itse? En osaa sanoa. Eli summa summarum, kropassa ei oo tapahtunut yhtään mitään, mutta päässä on. Syitä siihen on varmasti monia, yhtenä kenties aktiivisuustason nousu.

Minulta kysyttiin Tyyliä metsästämässä -blogin kommettiboksissa pari päivää sitten että ”voitko hyvin, kun painoa on noin paljon?”. En voinut välttyä ajattelemasta miten siellä taas kysymyksen esittäjä kieli pitkällä odotti, että olisi saanut lukea minun vastaavan, että ”en tietenkään voi, mähän oon läski ja kärsin siksi ihan hirveästi”. Se ylipainoisen ihmisen hyvä olo ja itsessään viihtyminen kun ei vaan joidenkin ihmisten mielestä ole mahdollista. Mutta täytyy tuottaa tuolle ihmistyypille pettymys. Olen hitosti ylipainoinen, mutta voin silti tosi hyvin, olen onnellinen ja tykkään itsestäni. Saanko mä nyt vaan pitää tän tunteen, siitä huolimatta, että kannan ihraa mukanani?

Tykätään kaikki itsestämme, jooko? Ei mulla muuta tänään. Viikonlopun aikana voisin naputella sanoiksi maanantaisen pyöräilykokemukseni…

Leppoisaa ja munarikasta pääsiäistä!

 

Avainsanat: ,