First steps

Vielä trikoita jalkaan kiskoessa ja lenkkareiden nauhoja sitoessa ei kiinnostanut koko homma sitten tippaakaan. Olisin vain halunnut vajota sohvalle. Mutta miten mä olisin kehdannut palata kirjoittamaan tänne, jos olisin seurannut mielihaluani? No niinpä, en olis, joten ei muuta kuin luurit korville ja tossua toisen  eteen.

Aluksi tuntui vain ja ainoastaan tyhmälle. Ihan kuten Wagnerkin sen joskus Viiville totesi, niin en tajua mitä järkeä on kävellä paikasta A paikkaan A. Mietin vain, että olisinpa jo kotona. Mutta vaihdettuani parin biisin jälkeen Madonnan jumputuksen Amorphiksen sopivasti agressiiviisiin säveliin, aloin sietää tilannetta. Ajattelin, että en ole kävelyllä, vaan kuuntelen hyvää levyä ja satun vaan kävelemään samalla.

Mieli tyhjeni lempimusiikkia kuunnellessa tehokkaasti ja jossain parin kilometrin kohdalla huomasin ajattelevani, että tämähän on ajatustasolla oikeastaan ihan sama kuin se, että makaisin tylsistyneenä sängyssä, mutta mun kroppa on liikkeessä. Eli saavutan saman tyhjän pään tilan ja sekä makaamalla pimeässä, etä laittamalla tylsästi lenkkareita peräkkäin pimeässä illassa. Tuo ensimmäinen oivallus on laatuaan sellainen, jolla voi olla hyvinkin paljon merkitystä tulevaa ajatellen. Voin masisunien houkutellessa muistuttaa itselleni, että voin yhtä lailla tylsistyä ja tyhjentää pään vaikka maanpäällinen tomumajani samalla liikkuisikin kotoa mutkan kautta takaisin kotiin. Ja jos sen jälkeen vielä peitto tuntuu lohdulliselta ja kutsuvalta, niin olenpahan liikkunut edes hieman.

rapakunnossa_postaus2

Ei tuollaista reilun viiden kilometrin kävelyä vielä voi kummoiseksi urheilusuoritteeksi kutsua, mutta ulkoilua ja raitista ilmaa kuitenkin. Olematon matka tosiurheilijalle, suuri askel kaltaiselleni sohvaperunalle. Hankalin paikka oli ja tulee tästä eteenpäinkin olemaan se eteisen kynnyksen ylittäminen kotoa lähtiessä.

Koska alkumatkan angstaus vaihtui melko pian no, samapa tuo on vaikka kävellä – fiilikseksi, olisin hyvin voinut reippailla vielä jokusen kilometrin, mutta ensimmäiset liikunnan hyödyt ilmoittelivat itsestään siihen malliin, että oli pakko kiitää takaisin kotiin päästäkseni posliinin ääreen. Ei jotenkin kiinnostanut konsepti nimeltä puskapaska. Todistan siis täten oikeaksi väitteen, että kevytkin liikunta auttaa ummetukseen.

No mutta tulipahan lähdettyä. Lupaan lähteä toistekin.

Fiilis: Tyytyväinen , Päivän voimabiisi: Amorphis: Sky is Mine

Mainokset
Avainsanat: ,

5 ajatusta artikkelista “First steps

  1. Sky is Mine on hyvä biisi :D tsemppiä lenkeille!

  2. IMAGE sanoo:

    Hei viis kilsaa on kova saavutus! Mä aloitin kolmella kilsalla ja koko matkan jupisin miehelleni, että mikä v**un järki on jossain liikunnassa. :)
    Hyvä sä!

    • rapakunnossa sanoo:

      Joo, kyllä mä eilen illalla päätin, että olen iloinen joka ikisestä pienestäkin lenkistä jonka vaan teen. Vähän on aina parempi kuin ei yhtään. Eilen illalla oli jo myöhä kun lähdin eikä kauheesti kiinnostanut, joten kävin vaan reilut 3 kilsaa ja annoin itselleni aplodit. Kaikki on plussaa!

  3. Ju sanoo:

    Hei, viisi kilsaa on viisi kilometriä enemmän kuin nolla! Mä ajattelisin, että viis kilsaa on sellanen perushyvä lenkki – ei liian lyhyt eikä liian pitkäkään tappaakseen innostuksen. Tsemppiä liikkumiseen liittyvien demonien voittamiseen. Sanoit hyvin, että sama se on vituttaako lenkkipolulla vai kotona peiton alla, kun vituttaa kuitenkin.

    t. entinen liikunnanvihaaja (joka vielä vuoden aktiivisen liikkumisen jälkeen pelkää joka päivä repsahtavansa vanhaan)

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: